Olin kirjoittamassa pitkää postausta elokuvista, kunnes tajusin ettei mua yksinkertaisesti huvita.
Ei huvita myöskään tehdä ruokaa tai syödä, lähteä ulos, opiskella.
Kaikkein vähiten huvittaa olla rehellinen ja myöntää itselleen tehneensä kenties virheitä matkan varrella. Myös asioiden hoitaminen ja niistä huolehtiminen on varsin syvältä.
Kuva jaksosta Grinding the Corn, merkittävä jakso hyvin monesta syystä :>Taidan kääntää hesarin Vaasaan.
En edes varsinaisesti näe olevani masentunut, tässä on vain taas ollut muutama päivä jolloin ei yksinkertaisesti kiinnosta. Pitäisi kiinnostaa, opiskeludedikset alkaa paukkua, kissa pitäisi viedä lääkäriin ja ihmissuhdeasiat alkaa hämmentää jo itseäkin. Miksi näitä päiviä ei voi vain nukkua läpi?
Sen sijaan voisin ylistää yhtä sarjaa: Mullan alla (Six feet under) on aivan yksinkertaisesti loistava. En edes tajua että miten en tykännyt siitä silloin kun se tuli telkkarista (tosin en muista edes katsoneeni sitä, olen taas vetänyt ihan omat johtopäätökseni). Olen lainannut juuri viimeisen (nyyh) ja kuulemma parhaan kauden kaverilta, ja kohta lähden se kainalossa junailemaan.
Eniten olen onnistunut rakastumaan ja samaistumaan sarjan naisiin (onkohan mitenkään mahdollista, että mussa olisi narsistin vikaa?), erityisesti Brendaan ja Claireen.
Kuvat täältä.
PS. Tietty on myös mahdollista että olen vain krapulaisen melankolinen. Ja tarvitsen oman kämpän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti